Oivalsin tänään, miksi itsensä vertailu omiin, vanhoihin huippusuorituksiin on vaarallista. Tarkemmin sanottuna, oivalsin sen ”omin sanoin” niin, että jokin klikkasi päässäni. Tämä oli niitä tapauksia, kun oma ymmärrys hyppää uudelle tasolle jonkin näennäisesti tutun asian äärellä. Sehän on vanha treenaajien viisaus, että ei kannata hirttäytyä vanhoihin ennätyksiinsä, vaan tehdä se, mikä nyt on järkevää ja mahdollista.

Oivallus syntyi yöunien jälkeen, kun alitajuntani oli saanut työstää juuri lukemaani artikkelia itseään koulivista ja rankaisevista askeettisista munkeista. Jep. Vuosia sitten, kun luin uskontotieteitä, tein maisterintutkielmani asketismista. Ilmeisesti minulla on mennyt melkein kahdeksan vuotta toipua siitä, kun vasta nyt tärkein tutkielmassani käyttämä kirja hakeutui kouraani…

Jotta treeniin ja muuhunkin elämään sopiva oivallus tulisi ymmärrettäväksi, pitää tietää muutama juttu siitä, mitä askeettinen munkki puuhaa. Perustasolla voisi sanoa, että joku ryhtyy askeettiseksi munkiksi silloin, kun tavallinen elämä tökkii ja tulee suuri tarve muuttua aivan toisenlaiseksi ihmiseksi (ja joku on hänelle markkinoinut askeetikon elämää houkuttelevasti…)

Tästä alkaa munkin matka kohti uudenlaista itseymmärrystä, joka syntyy jatkuvasta kamppailusta demonien kanssa. Tai, näin ainakin asia on ilmaistu. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että demonit ovat askeettisten munkkien maailmassa eräänlaisia mielen luomia hahmoja. Niiden kautta voi tavoittaa fiilikset, joita kohtaa, kun yrittää suitsia omia inhimillisiä taipumuksiaan ja halujaan.

Ensiksi munkki jättää hyvästit perheelleen ja yhteiskunnalle, ja siirtyy luostariin munkkiyhteisöön. Tarpeeksi kauan rehkittyään, munkki saattaa vetäytyä erakoksi, pyrkiessään yhä lähemmäs Jumalan yhteyteen. Tätä vaiheittaista siirtymää ryyditetään muun muassa tiukoilla rutiineilla, totuttautumisella vähäisiin uniin ja paastoamalla.

Asteittain siirtymä ankarampaan ja ankarampaan elämäntapaan on vaativaa, ja omat halut ja tarpeet alkavat ikään kuin käydä sotaa munkkia vastaan. Ja tämä on koko homman pointti: munkin elämä on suunniteltu niin, että se aina ikään kuin ”kutsuu demonin” esiin, jotta munkin askeettinen kehitys voi jatkua. Jokainen uusi taistelu demonien kanssa on mahdollisuus jatkaa muutosta toivottuun suuntaan. Jos kaikki menee hyvin, päätyy munkki lopulta autuaaseen yhteyteen Jumalan kanssa, jossa demonit ovat jääneet taakse.

Jostain syystä karheassa kaavussa hymisevä, herneillä ja yrteillä näännytetty munkki, jonka olkapäillä ilkeät pirulaiset pomppivat, on tosi puhutteleva mielikuva. Aloin sen valossa miettiä erilaisia treeniin ja terveyteen liittyviä tilanteita, joissa voi alkaa vertailla itseään vanhoihin saavutuksiinsa.

Minulle on hyvin tuttu fiilis treenatessa se, kun mieleeni hiipuu lannistava fiilis, joka sanoo: ”Muistatkos kun silloin viisi vuotta sitten teit kaksi kertaa enemmän! Mitä on tapahtunut? Miksi olet niin surkeassa kunnossa nykyään? Tiedät, että maksat siitä uupumisella, jos teet nyt lisää, mutta tee silti, koska pitäähän sinun nyt todistaa itsellesi, ettet ole täysin menettänyt kuntoasi ja voimiasi!”

Voin myös kuvitella, miten monet painonpudotusyritykset starttaavat samanlaisista lähtökohdista: mieleen tulee muistikuva vuosien tai vuosikymmenien takaa kenties jo myyttiseksi muuttuneesta elämänvaiheesta, jolloin vyötärö oli solakka ja vaatteet istuivat imartelevasti päällä. Treeniesimerkkini ja tämä dieettitapaus ovat aivan arkipäivää monelle – mutta miltä ne alkavatkaan näyttää, jos ottaa askeettisen munkin hahmon ajattelun tueksi!

Kuvittelepa tilanne, jossa repsahtanut munkki on eronnut luostarista, palannut kaupunkiin, päätynyt juopottelemaan, mässäilemään ja uppoutumaan haureuteen ahnehtien, helposti suuttuen ja manipuloiden. Sitten tämä munkki sanoo nousuhumalan itsevarmuudessa ryyppyremmilleen: ”Vaan kuulkaas nuo teidän jutut eivät ole mitään verrattuna siihen, kun silloin erakkona voitin kahden viikon rukoilun jälkeen arkkidemonin, ja nyt olen viimein päässyt täydelliseen pyhyyden tilaan!”

Itseni ainakin tekisi mieli sanoa tuolle munkille, että ”Hei! Ei tuo ollut se pointti, miksi lähdit munkiksi! Tarkoitus oli syventää suhdetta itseesi ja Jumalaan jatkuvalla kamppailulla demonien kanssa. Se, että olet joskus muinoin päihittänyt jossain hetkessä vaikean vastuksen ei tarkoita, että olisit tullut valmiiksi!”

Tai sitten, miltä ajatuksia herättäisi lääkäri, joka hoitaa nykyiset potilaansa päin prinkkalaa, mutta ”silloin viisitoista vuotta sitten hoidin keissin, jota kukaan muu lääkäri ei koko maassa osannut ratkaista”?

Huh. Yritetäänpä nyt sanoa suoraan, mikä tämän sepustuksen pointti on!

Oivallukseni ydin on siinä, että sitä usein takertuu johonkin yksittäiseen saavutukseen tai hetkeen. Takertumisen hinta on se, että unohtaa osallistuvansa prosessiin, jatkuvaan, elävään muutoksen tilaan, jolla ei ole päätepistettä. Sillä, että joskus vuosia sitten tein hirmuisen maastavetosarjan on hyvin vähän merkitystä sille, miten minun pitää tänään treenata. Sillä, että joku oli vuosia sitten solakka, mutta ei ole enää, on hyvin vähän merkitystä sille, miten hänen pitäisi alkaa pudottaa painoa tänään.

Vanhoihin saavutuksiin itsensä vertailun ongelma on siis se, että ne sotkevat omat ajatukset siitä, mikä on tärkeää. Vanha saavutus sanoo: ”huippusuorituksen hyvä fiilis on se, millä on väliä, ja olet surkea, ellet tänään pääse sinne!” Mutta eikö varsinainen pointti ole kuitenkin tehdä hyviä, viisaita päätöksiä tässä ja nyt – eikä sen ehdoilla, miten asiat ovat joskus ennen olleet?

Vanhoilla saavutuksilla – niin kuin askeetikon demoneillakin – on siis taipumus sokaista ja hämätä, kääntää katse pois siitä, mikä on juuri nyt viisas valinta. Sen sijaan ne tarjoavat lupauksia nostalgian täyttymyksestä, siitä, miten ”vanhat hyvät ajat” voivat maagisesti palata tähän hetkeen – vaikka tosiasiat ovatkin jo aivan toisin.