Kuuluisa influensseri, liikuntatieteiden tohtori, kehonrakentaja ja jujutsu-harrastaja Mike Israetel laukoo paljon erilaisia mielipiteitä somessa. Hiljattain hän vertaili erilaisia voimaharjoitteita osoittaakseen, että yhdenlainen treeni on tehokasta ja järkevää, kun taas toisenlainen on naurettavaa ajanhukkaa.

Selostan ihan kohta hänen näkemyksensä peruspointit, mutta pohdintani taustalla on rapsutella esiin jotain muuta kuin vastaus siihen, mikä on parasta treeniä. Ennemmin, haluan kiinnittää huomion tällaisten vastakkainasettelujen ja kiistojen piileviin taustaoletuksiin. Toivon, että näin tekemällä voi saada maltillisempaa ja tyynempää perspektiiviä kiistoihin, joissa vaihtoehdot meinaavat typistyä kahteen karikatyyriin.

Tiivistettynä Israetel sanoo näin:

1. Kamppailulajeissa (hänen esimerkkinään jujutsu) suorituskyky perustuu pitkälti voimaan.
2. Voimaa kannattaa kehittää isoilla perusliikkeillä, ei koordinaatiota ja ajoitusta vaativilla, teknisillä liikkeillä.
3. Jos pitää veikata, kumpi pärjää paremmin, 300 kiloa maastavetävä jujutsu-kisaaja, vai 48 kilon kahvakuulalla turkkilaiseen nousuun kykenevä kisaaja, on vastaus tietenkin 300 kilon mavettaja. (Huom: on tuo 48 kuulan nousukin, aika kova, eli ei tässä voimaa kuulu kokonaan dumata!)
4. Siispä, jos haluaa pärjätä jujutsussa, kannattaa ennemmin keskittyä esimerkiksi maastavetoon, kuin monimutkaisempaan (ja näin ollen huonommin voimaa kehittävään) kahvakuulailuun.

Tämä Israetelin näkemys on herättänyt paljon puolesta ja vastaan argumentointia. En ole ollut oikein tyytyväinen kenenkään yrityksiin kumota Israetelin pointteja – mutta en silti ole hänenkään kanssa samaa mieltä. Pintapuolisesti hänen ajatusketjunsa on minusta pätevä, mutta jos kokonaiskuvaa laajentaa, se paljastuu kapeakatseiseksi. Lähdetääs kuromaan tätä pakkaa auki.

Aikanaan Voimafilosofi-podcastin jaksossa 65 hahmoteltiin kahden perusmuuttujan vaikutusta kaikkeen, mitä me elävinä olentoina voimme tehdä. Luonto näyttää miltei kaikilla eri tasoilla noudattavan tehokkuuden ja kestävyyden välistä vuoropuhelua. Tehokkuus on sitä, että saadaan optimoitua jokin järjestelmä niin, että siinä ei ole ”yhtään löysiä”, jottei mitään menisi hukkaan. Kestävyys (engl. ”resilience”) taas on sitä, että järjestelmässä voi olla paljonkin löysiä, jotta se kestää isommatkin yllätykset.

Esimerkiksi meidän aivomme käyttävät hyvin tehokkaasti sokeria. Itse asiassa aivot ovat yksi harvoista elimistämme, jotka pystyvät käyttämään sokeria energiaksi ilman insuliinia, jonka tehtävä on yleisesti ottaen hoitaa energia ja ravinteet sinne, missä niitä tarvitaan. Aivot ovat niin herkkä ja hienovarainen elin, että tällä tavalla ne voivat toimia tehokkaasti sellaisessakin tilassa, jossa muu energiansaanti muuttuu hyvin vaivalloiseksi. Toisaalta taas meillä on kaksi munuaista. Tämä on esimerkki kestävyydestä: jos toinen munuainen sanoo sopimuksensa irti, voimme silti jäädä eloon, ja vieläpä ihan suht hyvinvoivina.

No niin. Minusta näyttää, että Israetel on soikaistunut tehokkuudesta kestävyyden kustannuksella. Minusta näyttää siltä, että he, jotka jakavat hänen tehokkuusajattelunsa oletukset, yhtyvät hänen mielipiteisiin, kun taas enemmän kestävyysajattelun puolella olevat vastustavat häntä. Ongelmaksi – ainakin minulle – muodostuu se, että kukaan ei tunnu saavan artikuloiduksi sitä, mikä tarkalleen ottaen mättää.

Israetel näyttää olevan henkilö, jolle tärkeitä asioita ovat esimerkiksi isot lihakset, tieto, sosiaalinen status, voittaminen, hauskan miehen maine, maallinen menestys, voima ja fyysinen väkivaltapotentiaali. Kun hän puhuu siitä, mikä on hyödyllistä jujutsussa, hän näyttää miettivän sitä millä keinolla voi maksimoida jujutsu-huippusuorituksen. Hän käyttääkin esimerkkinä isoista lihaksista ja voimistaan tunnettua, ylivertaista jujutsu-kisaaja Gordon Ryania tukeakseen kantaansa. Ryan on sikavahva, ja kun hänen voimiinsa yhdistyy ylivertainen tekninen taituruus, selittyy hänen kuninkuutensa lajissa ymmärrettävästi.

Mutta hetkonen! Tässä kohtaa pitää ottaa happea ja asettaa ne aiemmin mainitut taustaoletukset syyniin. Miksi huippusuorituksen maksimointi on tärkeää? Tuleeko sen olla tärkeää? Voiko jokin muu olla tärkeää? Voisiko olla niin, että huippusuorituksen maksimoinnissa on kyse erittäin tehokkaaksi viritetystä systeemistä – systeemistä, joka nauttii tehokkuuden eduista, mutta samalla kärsii kaikista sen haitoista? Voisiko olla niin, että kestävämmällä tavalla (vaikkapa sitten) jujutsun harrastamiseen suhtautuva tyyppi näkee asiat perustavanlaatuisesti eri tavalla?

Valaistaanpa tätä vyyhtiä ajatusleikin avulla. Kuvitellaan kaksi samanlaista, 15-vuotiasta jujutsu-harrastajaa. He sopivat, että, joka vuosi, koko loppuelämänsä ajan, he kisaavat jujutsussa. Jos toinen ei voi osallistua kisaan – ajattelen tässä lähinnä pitkäikäisyyttä ja kuolemaa – menee voitto sille, joka pääsi paikan päälle.

Ja nyt, ajatusleikin ydin! Ensimmäinen nuorukainen päättää, että hän aikoo maksimoida tehokkaasti suorituskykynsä, kun taas jälkimmäinen nuorukainen päättää, että hän tähtää kestävään suorituskykyyn koko loppuiäkseen.

Kumman nuorukaisen veikkaat voittavan useammin vuotuisissa jujutsu-otteluissa?

Minä veikkaan, että tehokas maksimioija -nuorukainen voittaa elämän alkupuolella useammin. Mutta, ajan mittaan ne keinot ja se asenne, jolla hän hankkii huippusuorituksensa, tulee myöhemmällä iällä rapisuttamaan hänen suorituskykynsä ja terveytensä.

Sen sijaan kestävyyden puolella oleva nuorukainen ottaa pataan huolella monta vuotta, kunnes jossain vaiheessa vaakakuppi heilahtaa, ja hänen maltillisempi lähestymistapa alkaa kantaa hedelmää: varhain suurenmoisen huippukunnon saavuttanut kilpatoveri alkaa jäädä jälkeen, kun kestävästi harjoittelemaan oppinut nuorukainen korjaa hitaasti kypsyneet suorituskykynsä hedelmät.

Ilmaistuna voimailun kielellä: veikkaan, että se kamppailu-urheilija, joka maastavetää 300 kiloa, tulee käymään korkeammalla suorituskyvyn huipulla elämänsä aikana. Mutta samalla veikkaan, että se kamppailu-urheilija, joka jää moisesta mavesta kauas, mutta tekee turkkilaisen nousun 48-kilolla, tulee pysymään kauemmin suht hyvässä kunnossa. Ja eritoten elämän viimeisenä parina kymmenenä vuotena ”suht hyvä” on itse asiassa aivan hemmetin hyvä! …veikkaan jopa, että mitä korkeammalle 300 kilon yli maastavetoaan puskisi, sitä suuremman hinnan siitä maksaisi kestävyyden näkökulmasta (enkä nyt puhu aerobisesta kunnosta)…

Summaten: jos olet huippusuorituskyvyn perään, se luultavasti tarkoittaa tehokkaiden menetelmien käyttämistä. Niiden hintana on se, että huippusuoritukseen viritetyt järjestelmät ovat hauraita. Jos taas olet pitkäikäisen, suht hyvän suorituskyvyn jäljillä, se luultavasti tarkoittaa kestävien menetelmien käyttämistä. Niiden hintana on se, että jäät merkittävästi jälkeen ”elämän sprinttimatkoilla” huippusuorittajista.

Tämän pohdinnan tarkoitus ei ollut löytää oikeaa puolta Israetelin kiistassa. Ennemmin, halusin tuoda selkeämmin esiin sitä, kuinka erilaisten näkökulmien takana voi olla oletuksia, jotka huomaamatta tekevät joistain vastauksista ”oikeita” ja toisista ”vääriä” – vaikka näkökulmaa muuttamalla oikeasta voi tulla väärä ja väärästä oikea.

Entä itse, oletko ennemmin tehokkuuden vai kestävyyden puolella? Osaatko vaihdella niiden välillä sulavasti, vai onko sinulle luonteenomaista pysytellä jommassakummassa ääripäässä? Miten se vaikuttaa siihen, minkälaisia valintoja teet esimerkiksi treeni saralla?

P.S. Jos kiinnostaa, miltä kestävämmän suorituskyvyn jäljittäminen näyttää, tsekkaa miten Miksu (46 v.) ja Aki (52 v.) ovat muutamien vuosien salitreenissään menestyneet:

—

Voima, pitkäikäisyys

tulokset

nyt vai myöhemmin

Jänis ja kilpikonna

Tehokkuus, resilienssi, sopeutumiskyky

Mave 600 paunaa vai 50 kilon turkkilainen nousu painijalle? – kuka voittaa nyt? entä huomenna? entä 50 vuoden päästä?

Millä on väliä? Itselle? Läheisille? Sosiaalisesti? Mikä tekee elämästä merkityksellistä?